Frankenstein on luettu. Kesälukemisen ei tarvitse olla aina hyvää herättääkseen ajatuksia. Tähän käy vaikkapa Niilo Lauttamuksen vuonna 1957 julkaisema esikoistuotos "Vieraan kypärän alla". Kirja kertoo suomalaisen vapaaehtoisen SS-pataljoonan vaiheista vuosina 1941-1943. Aihe on peräti mielenkiintonen ja varsinkaan teoksen ilmestymisen aikaan ei näistä SS-vapaaehtoisista paljon huudeltu. Mutta. Lauttamus ei saa aiheesta paljon mitään irti. Vieraan kypärän alla vajoaa poikain seikkailukirjaksi. Julkaisun pääosassa lienee Aihela -niminen vapaaehtoinen. Kirjan henkiökuvaus on niin ohutta, että Aihela, kuten muutkin kirjan henkilöt jäävät perin pinnallisesti kuvatuksi. Todella harmi. Aihe on todella kiinnostava. Olisi ollut mukavaa tutustua SS-vapaaehtoisten syvimpään ajatteluun. Lauttamuksella se tieto oli, hän oli itse joukossa mukana.
Kirjoitteleva kanta-aliupseeri Niilo Lauttamus jatkoi kynäilijän uraansa vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Kaiken kaikkiaan Lauttamukselta julkasitiin 22 tekelettä. Ilmeisestä löysyydesään huolimatta Vieraan kypärän alla sopii kuitenkin esilukemiseksi, jos haluaa tutustua tähän Suomen historian ei niin huudeltuun osioon. Sen jälkeen perehtyä kannattaa vaikkapa Mauno Jokipiin tutkimukseen: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, waffen SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2002.)
Jalkapallon EM-kisat loppuivat. Espanja vei ansaitun voiton loppuottelussa. Jose Luis Rodriques Zapateron johtaman maan pelaajat hallitsivat hermonsa ja peliä lukuunottamatta jaksoa 60-65 min, jolloin Angela Merkelin maan teutoneilla oli joitain mahdollisuuksia. Espanja olisi voinut voittaa selvenminkin numeroin. Oikea joukkue vei euroopan mestaruuden.
Suomalaisella jalkapallon ystävällä tulee aina vähän haikea olo katsellessa kuningaslajin arvokisoja. Miksi Suomi ei pääse kisoihin? Vuosisata sitten näytti vielä hyvältä, maamme sijoittui Tukholman 1912 olympialaisten jalkapalloturnauksessa hienosti neljänneksi. Sitten kehitys pysähtyi. Miksi?
Yksi suuri syy tähän on se, että suojeluskuntajärjestö otti lajikseen pesäpallon. Suojeluskunta vaikutti Suomessa vuosina 1918-1944. Järjestössä oli noin satatuhatta jäsentä ja liikunta nähtiin tärkeänä, maanpuolustustyötä tukevana toimintamuotona. Ei siis ollut merkityksetöntä, mikä oli se palloilulaji, jota toiminnassa painotettaisiin. Näin varsinkin 1920-1930 -luvulla.
Jalkapallolla oli vielä kohtuullisen vankka asema suojeluskuntaliikunnassa aina vuoteen 1920 asti. Sittten Lauri Pihkala junttasi itse pohjois-Amerikkalaisesta baseballista kopioimansa pesäpallon suojeluskuntien liikuntaohjelmaan. Tämä lamaannutti jalkapallon järjestössä täysin. Merkittävä joukko potentiaalisia pallotaitureita pelasi pesäpalloa jalkapallon sijaan. Jalkapallon kehitys maassamme taantui pariksikymmeneksi vuodeksi.
Pesäpallon edelleen vahva asema, varsinkin maakunnissa, selittyy tällä. Paikkakunnille syntyi vahva pesäpalloperinne.
Ilman Pihkalan itsekästä ja suorastaan vimmaista toimintaa olisivat kymmenet tuhannet suojeluskuntalaiset pelanneet jalkapalloa. Pelin kehittaminen olisi edennyt harppauksin. Kukaties olisimme vihreän veran shakissa lähes samalla tasolla kuin, arvokisojen vakiovieras, länsinaapurimme Ruotsi.
Kiitos nyt Lauri "Tahko" Pihkala tästäkin!
Jaatinen Julistaa: Kyllä Huuhkajat vielä arvoikisoissa pelaavat. Ehkäpä piankin
